Mitä ikinä tapahtuukin, olemme kaikki yhdessä

Mitä ikinä tapahtuukin, olemme kaikki yhdessä

 image-5

Herätyskello ravisteli minut hereille kello viideltä aamulla. Edessä oli 13 tuntia kestävä bussimatka Tansanian sisämaahan, vuorten syleilemään kotikaupunkiimme Iringaan.

Olen kyllä tottunut Sri Lankassa vauhdikkaaseen liikenteeseen, jossa sääntöjä noudatetaan aina syssymmällä, mutten ole koskaan oikeastaan joutunut todistamaan liikenneonnettomuutta. Tansanian kohdalla tarina on toinen. Lähes jokaista bussia koristaa Paavin tai Jeesuksen kasvot pienen siunauksen saattelemana: “Jumala meitä auttakoon. Olemme Jumalan käsissä. Luotamme Luojaan. Pelasta meidät luoja”. En ole mikään liikenneasiantuntija, mutta sen verran osaan arvioida liikennettä, että tiedän jonkin olevan pielessä, jos joudun näkemään yhden ainoan bussimatkan aikana seitsemän täysin muussaantunutta rekkaa.

Villistä liikenteestä huolimatta olemme reissanneet ympäri maata busseilla, sillä matkaa on aina täytynyt jatkaa jollain keinolla. Tällä kertaa tunsin vahvasti jonkin olevan pielessä. Tsekkasin hermostuneesti bussiyhtiömme tietoja netistä, mutten löytänyt firmaa ollenkaan. Löysin lähinnä uutisia liikenneonnettomuuksista. Edellinen oli sattunut kaksi viikkoa aiemmin. Kuolonuhreja oli neljäkymmentä. Olin valmis perumaan matkan, mutta pakotin itseni ryhdistäytymään.

Maksoimme tuplahinnan bussilipuista, koska halusimme tarjota kankuillemme vähän mukavamman kyydin perille. Tai niinhän me luulimme. En tiedä, onko bussi edes oikea sana kuvaamaan kulkupeliämme. Tikittävä aikapommi on varmaan osuvampi. Bussin ovet oli sidottu kiinni naruilla ja bussin katossa oli reikiä, joista satoi vettä matkustajien niskaan. Jaloissa vilisi torakoita ja penkit olivat märät. Jännitin myös matkatavaroitamme, jotka pysyivät kontissa yhden pienen pultin varassa.

Bussimme hyytyi tielle kesken matkan, sillä kuskimme oli lähtenyt tien päälle tyhjällä akulla. Seisoskelimme tunnin verran tien sivussa odottamassa, että joku ystävällinen rekkakuski pysähtyisi auttamaan. Siinä odotellessa tein mielenkiintoisen havainnon itsestäni ja tansanialaisista. Kukaan ei hermostunut, vaikka seisoimme tihkusateessa keskellä erämaata odottelemassa, että joku pelastaisi meidät. Kaikki miesmatkustajat pyörivät porukalla bussin ympärillä pohtien jotain ratkaisua tilanteeseen, jonka ainoa ratkaisu oli yksinkertaisesti bussin akun lataaminen. Yksi potki renkaita, toinen “tarkisti” moottoria, kolmas pyysi miehiä työntämään bussia. Naiset naureskelivat sivussa. Minä myös. Tuntui huvittavalta, että olen joskus puuskutellut vihaisena junassa, kun VR on ollut 15 minuuttia myöhässä.

Kun vihdoin pääsimme matkaan, uskaltauduin kysymään bussin sisäänheittäjältä, menikö kyytimme varmasti määränpäähämme.

“Ei me sinne ylös vuorelle ajeta. Me jätämme teidät tielle, josta voitte hommata toisen kyydin perille. Jos bussi ei mene enää rikki, olemme perillä klo 21”, vastasi sisäänheittäjä.

Naamani valahti valkoiseksi. Olimme väärässä bussissa, joka jättäisi meidät tien varteen myöhään illalla. Akkuni oli lopussa, joten laitoin hätääntyneen viestin paikalliselle ystävällemme Mussalle. Rukoilin häntä tulemaan meitä vastaan vuoren juurelle.

“Älkää huoliko tytöt. Me olemme täällä yhdessä. Me selviämme yhdessä. Kyllä me teille kyyti sieltä saadaan”, sanoi bussin sisäänheittäjä, kun näki säikähtäneen ilmeeni.

Vieressäni istui nuori poika, joka oli myös matkalla Iringaan. Hänkin oli luullut, että bussi kuljettaisi meidät perille asti vuorelle. Poika painotti, ettei ole mitään hätää, sillä keksisimme ratkaisun tilanteeseen yhdessä. Siitä hetkestä lähtien tuo poika piti jatkuvasti huolen siitä, että meillä oli kaikki hyvin.

Ajoimme pimeällä ukkosmyrskyn läpi, bussi tulvi sadevedestä ja bussikuskimme kiihdytteli tiellä ilman valoja, vaikka vastaan ajeli rekkoja. Rehellisesti sanottuna tässä bussimatkassa oli kaikki katastrofin ainekset, mutten osannut pelätä, sillä kanssamatkustajamme hymyilivät meille rohkaisevasti. Me olimme yhdessä. Mitä ikinä tapahtuisikaan, me olimme yhdessä.

Pääsimme perille vihdoin klo 23, täysin uupuneina 16 tunnin matkustamisen jälkeen. Kun hyppäsimme bussista ulos, näin ystävämme Mussan, joka oli odottanut meitä bussiasemalla kaksi tuntia. Juoksimme Janeten kanssa Mussan kaulaan. Hän halasi meitä tiukasti ja tokaisi: “Onneksi te tytöt olette hengissä. Pelkäsin, että jotain pahaa oli sattunut. Onneksi odotin teitä täällä.”

Järkyttävä bussimatka sai minut pohtimaan yhteisöllisyyttä. Koin olevani turvassa, sillä olin ihmisten ympäröimänä ja me kaikki välitimme sillä hetkellä toisistamme. Olimme yhdessä. Olimme yhteisö. Kuinka paljon me välitämme toisistamme Suomessa? Koemmeko olevamme turvassa hallituksen leikkauksista huolimatta? Tiedämmekö saavamme apua naapurilta hädän hetkellä? Olemmeko yhteisö, joka toimii turvaverkkona, jos jotain pahaa sattuu? En tiedä. Sen tiedän, että koen olevani yksin ongelmieni kanssa Suomessa, sillä olen tottunut hoitamaan kaiken itse. En edes osaa pyytää apua läheisiltäni saatika sitten naapuriltani.

Mitä tapahtuisi Suomelle, jos yhteisöllisyys olisi yksi tärkeimmistä pääomistamme? Millainen yhteiskunta meillä olisi, jos tietäisimme, ettemme koskaan jäisi yksin?image-4

No Comments

Post A Comment