Kahvin kauneus kaukana kotoota 

Kahvin kauneus kaukana kotoota 

image-2

Syyrialainen kahvi. Olen rakastunut. Minä kuulun siihen sakkiin, joka kittaa kahvin kurkusta alas selvitäkseen päivästä ja joka-aamuisesta känkkäränkästä. Kahvi on bensa, jolla käynnistetään rutiinit. Rutiinit, jotka jatkuvat päivästä toiseen, viikosta toiseen ja vuodesta toiseen. En selviäisi rutiineistani ilman kahvia.

Olen aina kummastellut ja toisaalta kadehtinut niitä ihmisiä, jotka pitävät kahvihetkeä pyhänä. Ja kun puhun pyhästä hetkestä, en tarkoita viiden minuutin hätäsessiota, jossa kahvi kaadetaan suoraan mahalaukkuun ennen työpäivää. Ei. Tarkoitan kahvihetkeä, joka kestää useamman tunnin. Ja sen hetken takia syyrialainen pappa kaivaa kaapistansa silitetyt suorat housunsa ja vitivalkoisen kauluspaitansa ja köpöttelee Damaskoksen vanhan kaupungin halki lempikahvilaansa juomaan kahvia. Ja mikä tärkeintä, tämä pyhä hetki jaetaan kymmenen muun papan kanssa. Tarinoita esi-isistä, tarinoita elämästä ja tarinoita uudesta sukupolvesta ja toivosta, lapsenlapsista. Kahvipöydän äärellä puhutaan, poltetaan aski tupakkia, rentoudutaan ja tarkkaillaan maailmaa.

Olen hämmentynyt ja yllättynyt. Hämmentynyt siitä, että olen malttanut istua kahvikupin äärellä neljä tuntia ja yllättynyt siitä, etten koe edes syyllisyyttä siitä, että en ole käyttänyt tuntejani tehokkaammin.

Syyrialaiset osaavat juoda kahvia.

Tai ainakin osasivat. Kunnes tuli sota.

”Did you finish your coffee miss?”, kysyy lempeä naisääni.

Pöytä heilahtaa säikähdyksestäni.

”Oh yes, yes. Thank you, the coffee was unbelievable”, vastaan hätäisesti.

Palaan kahvitranssistani takaisin Tansaniaan. Istun syyrialaisen herrasmiehen pitämässä kahvilassa majapaikkani kattoterassilla. Kello on yksi. Miten se on mahdollista? Ei se voi olla mahdollista, vai voiko? Onkohan kelloni edes oikeassa? Kiipesin aamulla unisena kapeat rappuset terassille kaupungin ylle ja kello oli silloin vähän yli yhdeksän.

Olen hämmentynyt ja yllättynyt. Hämmentynyt siitä, että olen malttanut istua kahvikupin äärellä neljä tuntia ja yllättynyt siitä, etten koe edes syyllisyyttä siitä, että en ole käyttänyt tuntejani tehokkaammin. Jos olisin kotona Suomessa, olisin jo monesti piiskannut itseäni siitä, etten ole tekemässä jotain hyödyllistä. Töitä, opiskelua, harrastuksia tai tapaamisia. Elämä kotona on tiukkaan aikataulutettua ja kurinalaista eikä kalenterissani todellakaan ole tilaa neljän tunnin kahvihetkille.

Yksi kuppi syyrialaista kahvia Tansaniassa meren äärellä sai minut tänä aamuna tajuamaan jotain pelottavaa. En ole ollut onnellinen kotona pitkään aikaan. Olen kuluttanut itseni muutamassa vuodessa loppuun, koska en ole antanut itselleni aikaa. Olen aikatauluttanut päiväni ja viikkoni niin, etten ole saanut istahtaa kahvikuppini ääreen ja uppoutua ajatuksiini hetkeksikään. Ja siitä ajanpuutteesta on kärsinyt elämäni tärkein asia. Kirjoittaminen. Olen vuosien varrella hävittänyt haluni ja kykyni kirjoittaa. Tarinat syntyvät havainnoista. Kysynpähän vain. Millaisia havaintoja voin tehdä maailmasta, jos juoksen jatkuvasti pää kainalossa Helsingin keskustassa koulusta töihin, töistä tapaamisiin ja tapaamisista suoraan petiin. Kirjoittamisesta tuli minulle vuosien mittaan vastenmielistä pakkopullaa. Olen antanut intohimoni hiipua ja kadota lähes kokonaan, koska olen antanut kalenterini ohjata elämääni. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Ei tämä voi perhana jatkua näin. Elämä ei voi olla suorittamista, jossa mielen luovuus ajetaan nurkkaan kutistumaan. Ja miksi? Kenen takia?

Tulin Tansaniaan, koska janosin kokemuksia, jotka auttaisivat minua ymmärtämään paremmin. Ymmärtämään maailmaa. Ymmärtämään ihmisiä. Halusin nähdä ja kokea jotain uutta, arjesta poikkeavaa. Toivoin myös, että tämän maan värit, rytmit ja hymyt potkaisisivat liikkeelle haluni kirjoittaa. Olin oikeassa. Niin ällöttävän kliseiseltä kuin se kuulostaakin, olen matkani alkutaipaleella tajunnut enemmän asioita itsestäni kuin maailmasta.

Täytyykö ihmisen todella tulla toiselle puolelle maailmaa ymmärtääkseen itseään tai sitä, mikä on ollut kotona pielessä? Jos näin on, tämä kolmen kuukauden seikkailu Tansaniassa tulee varmasti vaikuttamaan minuun.

Tansaniassa on tähtipölyä, jotain maagista. Tunnen jo sen lumon. Ihailen tansanialaisten kykyä elää hetkessä. Tässä ja nyt. Ah. Kahvi on hyvää. Elämä on hyvää.

No Comments

Post A Comment