Demoneita, kidnappaajia, hämähäkin puremia ja infektioita – aina ei voi mennä putkeen

Demoneita, kidnappaajia, hämähäkin puremia ja infektioita – aina ei voi mennä putkeen

image-5

“Mä haluan tästä kyydistä pois nyt heti”, huusin matkakumppanilleni Janetelle, kun ajoimme taksilla rähjäisen slummin läpi.

Pelko kouristi vatsaa ja olin valmis oksentamaan siihen paikkaan. Taksin etupeilistä heijastui kuskin lasittunut katse. Aineissahan hän taisi olla, sen verran sekavalta hän vaikutti.

Yhtäkkiä kuski pysäytti auton keskelle slummia ja sanoi, että joku muu tulee ajamaan meidät perille.

Ei hemmetin hemmetti. Olin varma, että nyt meille käy huonosti. Kaksi tyhmää turistia autossa, keskellä slummia ja kuski päättää hypätä autosta ulos kesken matkan. Ei hyvä.

Näin hahmoja ja kasvoja, jotka sinkoilivat huoneessa. Ravistelin Janeten hereille paniikissa. Kumma kyllä Janette kertoi näkevänsä samanlaisia näkyjä ja otuksia. Huh. Ainakin tiesin, että jos tulen hulluksi Afrikassa, se tapahtuu hyvässä seurassa ystävän kanssa.

Pyyhin kyyneleitä silmistä, kun uusi kuski hyppäsi autoon. Aurinko laski ja hämärä seurasi automme takavaloja. Slummi muuttui aavikon näköiseksi kuivikoksi, jonka ääriviivoja valaisi ainoastaan täysikuu. Ei ihmisiä, ei elämää missään. Täällä autiomaallako meidän hotelli muka sijaitsisi?

“Toivottavasti me päästään hengissä perille”, niiskutin Janetelle, joka vakavan oloisena keskittyi seuraamaan tietä.

“Kyllä me päästään”, Janette tokaisi ja taputti minua rohkaisevasti kädelle. Janette yritti tsempata ja pysyä rauhallisena. Ihailin hänen asennettaan, vaikka olimme selkeästi ajomatkalla Manalaan. Minä istuin aurinkolasit päässä ja itkin. Itkin kuin pieni hätääntynyt lapsi, joka ikävöi äitiään. Ja niinhän minä ikävöinkin.

“Ok girls. We are here”, kuski sanoi yhtäkkiä ja ajoi tien sivuun. Taksin etuvalot valaisivat hotellimme kyltin.

Olimme perillä. Hengissä.

Meitä juoksi vastaan kaksi isoa mustaa vartijakoiraa, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi märin suudelmin. Hotellin isäntä vastaanotti meidät lämpimästi ja saattoi meidät hotellihuoneeseemme. Olimme paikan ainoat vieraat, sen verran syrjässä hotelli oli.

Hotellihuoneessa itkimme helpotuksesta molemmat.

Riivattu kylä

Yöllä heräsin litimärkänä painajaisiin. Avasin silmäni, mutta unieni demonit piinasivat yhä, vaikka olin hereillä. Näin hahmoja ja kasvoja, jotka sinkoilivat huoneessa. Ravistelin Janeten hereille paniikissa. Kumma kyllä Janette kertoi näkevänsä samanlaisia näkyjä ja otuksia. Huh. Ainakin tiesin, että jos tulen hulluksi Afrikassa, se tapahtuu hyvässä seurassa ystävän kanssa. Sentään. Käperryimme Janeten kanssa lusikkaan ja pidimme toisistamme lujaa kiinni koko yön.

Aamulla sekavat ajatukset ja puheet jatkuivat. Majoituksemme vartijakoirat alkoivat muistuttamaan enemmän demoneita kuin koiria, enkä uskaltanut silittää niitä, vaikka rakastan eläimiä. En myöskään uskaltanut poistua hotellimme pihapiiriltä, sillä kyläläiset vaikuttivat kaikki epäilyttäviltä. Tilannetta ei auttanut se, että hotellimme isäntä kertoi ufoista ja oudoista valoilmiöistä, joita kylällä nähtiin kuulemma säännöllisesti.

“Tämä paikka on riivattu”, sanoin Janetelle huolestuneena. Tiesin, että puhun outoja ja säikähdin itsekin ajatuksiani, mutten voinut niille mitään. Kai se täytyi hyväksyä, olin tulossa hulluksi.

“Tytöt. Lopettakaa malarialääkkeiden syöminen. Nyt heti”, sanoi hotellillamme työskentelevä mies, kun kuuli painajaisistamme ja näyistämme.

Ai niin. Malarialääkkeet. Kivi vierähti sydämeltä, kun sain selityksen demoneilleni ja vainoharhaisille ajatuksilleni. En tiedä oliko se fiksu päätös vai ei, mutta päätimme lopettaa malarialääkkeet, sillä emme yksinkertaisesti halunneet viettää kolmea kuukautta Afrikassa täysin paranoidisina.

Viikko lääkkeiden lopettamisen jälkeen aloimme  palautumaan entiselleen, ja voi pojat miten hyvältä se tuntui, kun ei tarvinnut jatkuvasti pelätä kaikkea. Saatoin jopa silitellä ja suukotella  hotellimme “demonikoiria”. Tuntui myös absurdilta, että olin itkenyt aurinkolasit päässä taksissa, varmana kuolemastani. Nyt hourailuni huvittaa, mutta sinä hetkenä pelot tuntuivat todellisilta. Melkoiset malarialääkkeet. Sivuvaikutuksina piti olla pelkästään ihon altistuminen auringolle, lääkeselosteessa ei mainittu demoneista mitään.

image-7

Nokka kohti sairaalaa merisiilin piikit jalassa ja hämähäkin puremat kädessä

Melko pian malarialääkkeiden lopettamisen jälkeen Janette astui merisiilin päälle rannalla. Yhdeksän piikkiä uppoutui Janeten kantapäähän ja niitä tohtori Susani sai noukkia pois pinseteillä parin tunnin ajan. Paikalliset neuvoivat voitelemaan jalkaan papayaa, jota käytetään lääkkeenä Tansaniassa moneen vaivaan. Iltapäivällä Janetelle ilmestyi punainen paukama käsivarteen. Paikalliset sanoivat, että kyseessä oli hämähäkin purema. Ja taas voideltiin lääkettä iholle.

En tiedä johtuiko se merisiilistä, hämähäkin puremasta vai mistä, mutta Janette alkoi kuumeilemaan myöhemmin illalla.

“Ei hitsi vie, pitääkö sut teljetä jonnekin häkkiin tyttö? Yritä nyt pysyä hengissä pliis”, sanoin Janetelle. Tietysti olin huolissani, vaikka yritin vakuutella Janetelle, että kaikki on hyvin.

Seikkailumme on siis alkanut suhteellisen vauhdikkaasti, mutta elossa ollaan. Mikään ei ole oikeastaan mennyt tähän asti niin kuin olimme aluksi suunnitelleet, mutta olen oppinut tansanialaisilta jotain todella valaisevaa ja se onkin tämän tekstin koko pointti.

Janeten vointi huononi päivä päivältä ja lopulta jouduimme lähtemään sairaalaan. Matkasimme kaksi tuntia paikallisella bussilla sairaalaan, jossa vuodateltiin muutamia huolen kyyneleitä. Janette ohjattiin huoneeseen, jossa makasi nuori poika tiputuksessa. Poika houraili jotain swahiliksi ja ojenteli kättään tuskaisen näköisenä isäänsä kohti. Kauhun väristykset aaltoilivat kroppaani pitkin ja toivoin sormet ristissä, ettei Janetella olisi mitään vakavaa.

Kuljimme sairaalassa huoneesta toiseen mittaamassa verenpainetta, antamassa verinäytteitä ja tapaamassa lääkäreitä. Hermoja raastavaa touhua, varsinkin tulosten odottelu. Lääkäri naureskeli meidän hermostuneisuudelle ja vakuutteli, ettei Janetella ole mitään hengenvaarallista. Janetelle määrättiin kasa pillereitä, kirkkaan neonpinkinvärisiä tabletteja ja tyttö tervehtyi parissa viikossa. Onneksi!image-3

Hitaasti, hitaasti hyvä tulee

Nyt istumme Janeten kanssa Pohjois-Tansaniassa lähellä Kenian rajaa. Olen nyt kaksi viikkoa kantanut mahassani jotain pöpöä, joka rajoittaa elämääni tällä hetkellä niin, että joudun suunnittelemaan päiväreittini vessojen mukaan. Syöminen on sen verran haastavaa puuhaa, että kilojakin on tainnut lähteä muutaman voipaketin verran. Kai se täytyy jossain kohtaa marssia taas sairaalan vastaanotolle nyyhkyttämään, sillä tällä viikolla meidän pitäisi jatkaa matkaa kohti Iringaa, kotikyläämme. Luvassa on herkullinen 14 tunnin bussimatka, jonka aikana käydään kerran, korkeintaan kaksi vessassa.

Seikkailumme on siis alkanut suhteellisen vauhdikkaasti, mutta elossa ollaan. Mikään ei ole oikeastaan mennyt tähän asti niin kuin olimme aluksi suunnitelleet, mutta olen oppinut tansanialaisilta jotain todella valaisevaa ja se onkin tämän tekstin koko pointti.

“Pole, pole”, sanovat paikalliset. Hitaasti, hitaasti hyvä tulee. Kaikki ei aina mene niin kuin on aluksi suunniteltu ja siitä ei pidä stressaantua. Tee suunnitelma B, C ja D. Jos suunnitelma D menee mönkään niin kehitä uusi ratkaisu ongelmallesi. Olen alkanut pitämään tansanialaisten asenteesta suhtautua elämään rennosti, sydän avoimena. Ystävämme täällä sanovat, että mikään vastoinkäyminen tai sairaus ei saa polkea ihmistä maahan. Aina täytyy nousta jaloilleen ja yrittää uudestaan. Hyvä vinkki ja pätee oikeastaan aika monessa tilanteessa. Tämä elämänasenne on potkinut minua paljon takamuksille.

Demoneista, vainoharhoista, hämähäkin puremista, pöpöistä ja infektioista huolimatta elämä juuri nyt maistuu aika hyvälle, sen täytyy maistua. Hitaasti, hitaasti hyvä tulee.image-2

No Comments

Post A Comment